Mikä/mitä suorastaan on musiikkiteatteri? Ennen kaikkea ongelmallinen käännös.
Englannin kielellä on olemassa 1) musical theatre joka viittaa ns. musikaaleihin, eli laulu- ja tanssinumeroihin perustuvaan puheteatterimuotoon, musikalisoitua teatteria, 2) music theatre, joka tulee keskieurooppalaisesta Musiktheater-perinteestä, eli kokeelliselta kentältä, jossa kaikki poikkitaiteelliset muodot ovat mahdollisia: musiikista syntyy teatteria, tai teatteria sävelletään kaikissa ulottuvuuksissaan niin kuin musiikkia.
Suomessa on nyt sellainen ongelma, että molempia käsitteitä kuvataan samalla sanalla. Sitä ei kauheasti huomata, koska tietyllä tavalla molemmat muodot kuuluvat samaan kategoriaan (musiikkiin pohjautuva teatteri) ja etenkin siksi, että niitä tekevät yleensä ihan eri ihmiset; sillä seurauksella että ongelmallisesta sanasta ei synnyt keskustelua. Jako on syvä ja historiallinen: musikaali tulee viihdemuodosta, joka on kodifioitunut vuosikymmenien mittaan ja joka useimmiten (muttei aina) rakentuu tunnettuihin malleihin dramaturgisesti, musiikillisesti ja koreografisesti. Kokeellinen musiikkiteatteri taas perustuu aikansa musiikin kehityksiin ja muutenkin klassisen musiikin perinteisiin, mm. oopperaan.
Alkeellinen tapa määritellä nämä kaksi musiikkiteatteria olisi siis yksinkertainen ‘viihteen’ ja ‘korkeakulttuurin’ välinen jako. Niin elitistiseen sanastoon ei ole pakko turvautua, ja tiedämme hyvin, että jo ooppera-genren sisällä asiat ovat monimutkaisempia; että Mozart kirjoitti sekä Singspielejä (aikansa musikaaleja) että opera seria -teoksia; että monet musikaalit käyttävät avantgarden tai oopperan tekniikkaa, ja/tai haastavat viihdemääritelmää; että oopperataloissa esitetään myös musikaaleja; ja että ooppera itse on osittain, Bertolt Brechtin sanoin, ‘kulinaarinen’ taide joka sisältää viihde-elementtejä.
Mutta kun hiljattain lehdistössä ilmoitettiin, että Suomessakin Taideyliopistoon halutaan musiikkiteatterin esittämiseen koulutusmahdollisuuksia ja pidettiin itsestään selvänä, että kyseessä olisi ns. musikaali, perustelu oli taloudellinen: musikaaleihin on kysyntää, nuoret esiintyjät voivat työllistyä sillä alalla, on siis luonnollista tuottaa tarjontaa joka vastaa kysyntään.
On hämäävää ja paljastavaa, että tässä kontekstissa on puhuttu ilman täsmennystä ‘musiikkiteatteri’-luokasta, ikään kuin tämä sana tarkoittaisi pelkästään musikaaleja. Päättävätkö markkinat, että sanan toista merkitystä ja teoksia joihin se viittaa ei kerta kaikkiaan ole olemassa? Onko taidekorkeakoulun rooli pelkästään kirjata mitä markkinat pitävät toivottavana taiteena?
Musiikkiteatteri kokeellisessa muodossaan on elävä ja kansainvälisesti tunnustettu taidemuoto, johon esimerkiksi Saksassa on olemassa korkeatasoista koulutusta ohjaajille, säveltäjille ja esiintyjille. Suomessakin esitetään yhä enemmän kotimaista ja kansainvälistä nykyoopperaa ja -musiikkiteatteria joka tulee nimenomaan siitä perinteestä. Esitin itse Kansallisoopperan Alminsalissa kaksi teosta (Violences, 2019 ja Between, 2022) joiden alaotsikko oli ‘Ilta musiikkiteatterin parissa’, koska Ooppera toivoi nimenomaan kokeellisen muodon esiin nostamista.
Meidän täytyy ottaa kantamme: joko jompaakumpaa musiikkiteatterimuotoa ei enää kutsuta musiikkiteatteriksi, tai sitten käsittelemme musiikkiteatteria laajana yhteisenä kenttänä, ja on koulutuslaitosten ja teattereiden kohdeltava sitä sellaisena. Silloin samassa kontekstissa esitetään musikaaleja ja kokeellisia poikkitaiteellisia teoksia; esiintyjiä koulutetaan käyttämään koko alan kirjoa jota saattaa hyödyntää teatterissa, oopperassa ja musikaalissa kuin myös vaikkapa kokeellista dramaturgiaa, puhelaulua, instrumentaaliteatteria ja koreografiaa; tutustutaan saman opetuspäivän aikana Sondheimiin ja Aperghisiin, Jerome Robbinsiin ja Pina Bauschiin, ja vartutaan monipuolisiksi, monikielisiksi taiteilijoiksi. On mahdollisuus rakentaa uutta taiteilijasukupolvea, joka on tietoinen muodon historiasta ja kaikista sen mahdollisuuksista ja osaa käyttää niitä luovasti ja visionäärisesti. Eikö olisi nyt aika pyrkiä siihen. Sokea liberalismi joka luovuttaa kulttuurin markkinoille sillä perusteella että “kansa/asiakaskunta päättää” on yhtä myrkyllistä kuin äärioikeiston populismi, ja johdattaa siihen. Olemme risteyksellä, tehkäämme vaihteeksi järkevä päätös.
>marginalia* 