KAAOKSEN HISTORIAA – musiikkikuunnelma

”Tapasin sinut monta kertaa. En tiedä muistatko sinä. Minusta sinä ehkä muistat. Nimesi oli Kristina, Melike, Lucie, Luise, Mitia, Hiroe. Joka kerran me löysimme toisemme ja minä tunnistin sinut nimien ja kasvojen takaa.”

Mies puhuttelee ihmistä, jonka hän on menettänyt monta kertaa, jokaisessa edellisessä elämässään. Hänen ja rakastettunsa kertomusten kautta kuulemme jokaisesta onnellisesta ja traagisesta kohtaamisesta, 1700-luvun Suomessa, vallankumousten Ranskassa, Sarajevossa maailmansodan partaalla, 1950-luvun Neuvostoliitossa, ja lähempänä meitä Tšernobylissa ja Fukushimassa. Rakastavaiset erottaa jatkuvasti henkilöitä isommat historian käänteet sekä heidän omat pelkonsa suurten muutosten edessä. Onko kahden ihmisen mahdollista löytää toisensa jatkuvien katastrofien mullistamassa maailmassa, ja millä ehdoilla?

Käsikirjoitus ja ohjaus Aleksi Barrière
Konsepti ja musiikkidramaturgia Aliisa Neige Barrière & Janne Valkeajoki

Säveltäjät Rebecca Clarke, Louise Farrenc, Sofia Gubaidulina, Keiko Harada, Élisabeth Jacquet de La Guerre, Marin Marais, Maurice Ravel, Jean-Féry Rebel, Dmitri Shostakovich, Igor Stravinsky, Anton Webern, Iannis Xenakis

Näyttelijät: Ville Kurki & Sofia Molin

Muusikot: Minna Pensola, viulu; Tami Pohjola, viulu; Sirja Nironen, sello; Eija Kankaanranta, kantele; Fanny Söderström, piano; Janne Valkeajoki, harmonikka

Äänitekniikka: Joel Ward (musiikin äänitys ja miksaus) & Heli Notkonen (tekstin äänitys)

Kuuntele


Jakso 1. 1707 / 1913

MIES (1708)
Tapasin sinut monta kertaa.
En tiedä muistatko sinä. Minusta sinä ehkä muistat.
Nimesi oli Kristina, Melike, Lucie, Luise, Mitia, Hiroe.
Joka kerran me löysimme toisemme ja minä tunnistin sinut nimien ja kasvojen takaa.

En osaa selittää miten tämä toimii, miten osaan muistaa edelliset elämäni.
Ehkä ihmisiä vaan syntyy niin paljon, että on statistisesti mahdotonta olla syntymättä ilman jonkun kuolleen tyypin persoonallisuutta ja muistoja.
Joka tapauksessa, sinä ja minä olemme kaksi muinaista sielua, joilla on ollut monta elämää.
Jotka loputtomasti romahtava maailma yhä uudelleen yhdistää ja erottaa.

Muistatko kun tapasimme ensimmäistä kertaa?
Syksyllä 1708. Olin nuori ja siinä iässä, jossa muistot aiemmista elämistä yleensä alkavat palata. Nimeni oli Samuel ja olin tullut Uppsalasta opiskelemaan lakia Åbon kaupunkiin.

Åbon säätyläiset ottivat mielellään kaikki ruotsinruotsalaiset hoviinsa vastaan, ja niinpä minunkin läsnäoloni nähtiin suurena kunniana. Itse olin tullut hakemaan etenkin kuningaskunnan pienen satamakaupungin etäisyyttä vanhempiini, ja halpoja elämän iloja.

Näin jouduin vieraaksi piispa Gezeliuksen kotiin. Siellä keskusteltiin senhetkisistä kuumimmista teologista pulmista, joista en paljon piitannut –mutta piispan ympärillä sentään oli ihmisiä, jotka olivat niin kuin hänkin matkustaneet ja osallistuneet suuriin eurooppalaisiin keskusteluihin. Gezelius vastusti La Peyrèren teoriaa, jonka mukaan ihmisiä on ollut jo ennen Aatamia, ja muutenkin kaikkea, joka antoi olettaa, että maailma ei ollut järjestetty niin kuin hänen kirjahyllynsä. Onneksi muustakin puhuttiin, varsinkin sodasta Venäjää vastaan, ja Ruotsin liitosta turkkien kanssa.

”Hans Majestätin laivasto Itämerellä on niin mahtava, että se tulee aina tyrmäämään tsaari Pietarin armeijan. Että venäläiset miehittäisivät Suomen? Absurt.”

Näin puhui muuan pedantti, jota lakkasin huomioimasta, kun viereisestä huoneesta kuului cembalon soittoa. Se olit sinä. Nimesi oli Kristina.

Olit piispan tytär. 22-vuotias leski. Vaimoksi varhain annettu, sinulle kaksi kertaa vanhemmalle hovioikeuden asessorille, joka kuoli ja jätti sinut ja tuon lapsen, joka kuunteli soittoasi levottomana pinnasängystä. Veljillesi opetettiin latinaa ja kreikkaa –sinulle isäsi oli hankkinut ranskalaisen mamsellin, jolta olit oppinut ompelua ja musiikkia, kuten sukupuolellesi pidettiin kohtuullisena. Pitkät kätesi kaivoivat soittimesta järjettömälle elämällesi merkitystä, jota isäsi saarnoista ei löytynyt.

Sinä syksynä kävimme monella salaisella veneretkellä, kunnes meri jäätyi. Kerroin sinulle Hovkapellista, yritin kuvailla miltä orkesteri kuulostaa; sellaista et ollut ikinä kuullut. Tuntui siltä, että olimme löytäneet toisemme. Haaveilimme mahdollisista elämistä yhdessä.

(…)

Laisser un commentaire